torstai 29. lokakuuta 2015

Väriallergikon siedätyshoitoa

Jostain syystä värit on kiinnostaneet mua tänä vuonna tavallista enemmän. En usko että takana on mitään sen syvällisempää kuin vaihtelunhalu. Lähellä luontoa tulee huomanneeksi kaikenlaista, aistimukset ja niiden tulkitseminen venyy. Luultavasti myös tää syksyn vaihe jossa kaikki on ruman ruskeaa, virittelee vastahakoista mielikuvitusta. Eikä värin muuten edes tarvitse tarkoittaa huomioliivin oranssia tai paloauton punaista, limenvihreää tai sitruunankeltaista. Murrettuja sävyjä löytyy loputtomiin. Jopa munkaltainen värinpelkääjä voi sekoitella randomisti erilaisia yhdistelmiä, tukena ja turvana on kuitenkin aina musta ja valkoinen joita lisätä cocktaileihin mikäli alkaa ihan liikaa ahdistaa!


Olisin varmaan muutenkin leikitellyt uusilla väri-ideoilla huvikseni, mutta lisämotivaattorina toimii nyt seuraava häppeninki. Kootaan Net-Artin kanssa yhteisnäyttely Jorvin sairaalaan marraskuussa. Eli ihan just!

Sairaalaan päästään tai joudutaan useimmiten yllättävissä, elämää muuttavissa olosuhteissa. Eka ajatus tilaa katsastaessa oli että siellä taiteen täytyy siis olla piristävää, rakentavaa, toivoa herättävää! Valoisaa! Joillekin sairaala- tai lääkäriasemaympäristö voi olla masentava realiteetti. Mietin tänään uudestaan sitä ja totesin, että eihän sen paikan itsessään tarvitse tarkoittaa mitään lähtökohtaisesti pahaa. Lääkäristä kuitenkin tullaan yleensä ulos vastausten ja ratkaisuiden kanssa. Sieltä palataan selkeämpinä kuin sinne mennessä, oli uutiset mitä hyvänsä. Selkeys on aina hyvä asia.

Kerran näin yksityisellä lääkäriasemalla naisen joka astui ulos vastaanottohuoneesta ja käveli pari metriä katsellen papereitaan. Nainen pysähtyi, purskahti yhtäkkiä itkuun, just sillä tavalla että oli selkeesti pidätellyt tunteitaan tapaamisen ajan ja ne paperit konkretisoi jonkin suuren asian. Pysähdyksen jälkeen nainen käveli pitkän käytävän loppuun yksin nyyhkyttäen. Iso osa musta olis halunnut mennä naisen luo ja halata, kysyä mitä voin tehdä? Mitä on tapahtunut? Sanoa, että kaikki on ihan hyvin. Voin saattaa sut. Mutta se olis varmaan ollu aika tungettelevaa. En siis tehny mitään. Jäin odottamaan oman lääkärini kutsua. Ja silti se muistikuva häiritsee mua edelleen tosi paljon. Miten yksin se ihminen oli? Jos mietin tollasia tilanteita, ei seinällä riippuvalla taiteella oo niitä näkeville mitään merkitystä.

Mutta koska mä ite edustan varmaan sitä vähemmistöä jonka mielestä tummat sävyt ei ole synkkiä - tai siis jonka mielestä yleisesti mielletty synkkyys ei ole yhtään synkkää vaan sen sijaan kaunista ja kiinnostavaa - en halua ottaa riskiä.

Osa ihmisistä hakee kuvataiteesta samaistumisen kohteita, osa näkökulmien vaihdoksia. Enemmistö mieltää tummanpuhuvat työt joiden nimi on esimerkiksi The Weight of the Water lannistaviksi, koska se on se helppo, ilmiselvä tulkinta. Mut oon myös huomannut että värikkäämpi ja/tai valoisampi taide myy ylipäänsä helpommin. Useimmat meistä on haaveilijoita. Useimmille meistä valo ja väri tarkottaa tulevaisuutta.








Voihan sotku! Mun tapa tehdä abstraktia taidetta on kyllä just tätä; sekotan monta purkkia eri sävyjä ja alan kokeilla juttuja. Annan asioiden ilmentyä ja tapahtua ja vasta jossain vaiheessa puutun niihin ratkaisevasti. Tosi outoa. Joka tapauksessa mä en koskaan etukäteen tiedä mihin päädytään. Mä inhoan sitä! Ja se on ihan parasta koko hommassa!


Nyt täytyy jatkaa töitä, roikkua luonnonvalossa niin kauan kuin mahdollista.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Sikarir......asiat

Heippa!

Mä kirjoitan nyt yhdestä suosituimmista tuunauksista joihin oon pienet näppini tunkenut viime kuukausina. Kuten tekstitaulut, tämä tietty tuote tuntuu herättävän paljon kiinnostusta, ihastelua, huomiota ja kysymyksiä!

Eräs toistaiseksi mystinen, mutta ihana ja ilmeisen kierrätysvalveutunut asiakas on lahjoittanut mulle tänä vuonna suuren kasan käytettyjä eli tyhjiä pikkusikarirasioita tuunausta varten.

Sain lahjoitukset HUONE ett RUMin asiakkaalta luultavasti siksi, että oon aiemmin tuunannut haalimiani askeja uuteen kuosiin. Niitä on ollut esillä aseman myymälässä satunnaisesti silloin kun niitä on ollut mun saatavilla. Meidän lähipiirissä kukaan ei polta, tuunaus ei siis ole ollut mahdollista tasaisen varmasti. Aiempien rasioiden valikoima ei myöskään ollut kovin laaja, hyvä jos samaa kokoa tai mallia oli kahdesti esillä!

Esimerkiksi tässä kuvassa näkyy noita litteämpiä versioita sekä yksi pyöreä. Tää on otettu Wohls Gårdin Korjaa&Kunnosta -tapahtumasta viime vuonna. Korut etualalla JOVIA, muut näkyvät tuotteet meikäläinen tai HUONE ett RUM.


Ja tässä pari muuta ihan eri muotoista ja kokoista yksilöä.


Tän rasiamallin jota sain lahjoittajalta, kriittiset mitat on luultavasti optimaalisimmat: se käy moneen tarkoitukseen. Käyntikorteille, koruille, makeisille, siemenille... Toissa viikonloppuna tapasin ekan kerran ihmisen joka halusi käyttää rasioita juurikin niiden pikkusikareiden säilytykseen, joita varten rasiat alunperin valmistettiinkin. Se oli virkistävää! Mä kun luulin tietäväni että nää mun tekeleet ilmentää jotain ihan muuta kuin niitä kamalia sikareita. Mutta enhän mä tietenkään sitä lopullista käyttötarkotusta päätä. Voin kertoa vaan siitä mikä mun osuus on.

Mä ruostutan kaikki peltirasiat tahallani. Nämä oli siis
täydellisessä kunnossa kun sain ne.


Ruostutuksen jälkeen rasiat pestään ja maalataan.
Maalikerroksia tulee vähintään 2.



Yleensä kivoimman näkönen pinta tulee 3-5 kerroksen jälkeen.


Laitan lakkapinnan ennen lopullista "koristelua"



Sitten leimataan tai liimataan





Jos pintaan tulee kuva, lakkaan vielä kerran. Monesti käytän tarkotuksella likaista pensseliä.


Teen joskus myös tämän näköisiä rasioita...



Rasioiden kuvat on peräisin Pariisista; ostin paikalliselta kirpparilta
jonkun vanhan näytelmän kirjaversion. Korut JOVIA
ja kyseinen vitriini sijaitsee HUONE ett RUMissa.

Mä toivon että ne sikarirasiat jotka ei päädy mun työhuoneelle, päätyy asianmukaisesti metallinkeräykseen. Mutta toki otan vastaan tupruttelijoiden käyttökelpoista metallijätettä vastaisuudessakin. Muhun saa olla yhteydessä jos tänkaltainen kierrätys kiinnostaa. Oon tehnyt ja teen tilauksesta vaikkapa tietyn värisen rasian lahjaksi. Viimeistely hoituu toivotulla tekstillä ulko- ja/tai sisäpuolelle.

Olis myös kiva tavata nykyinen lahjoittaja; kostaisin siis hänellekin kiitollisuuteni taidekäsityöllä!



torstai 22. lokakuuta 2015

Yksityiskohtia yksityiskodista, yksityiskotia yksityiskohdista

Tässä muutama kuva sisustuksesta uudessa talossa. Ihan vaan pieniä näpsyjä jotka varmaankin ärsyttää rajoittuneisuudellaan, mutta toisaalta kuvastaa aika hyvin allekirjoittaneen makua elinympäristön suhteen! Tummaa, yksinkertaista, ei kuitenkaan kolkkoa - siitä pitää huolen hallitusti haalittu vintage... No joo. Ei täällä mikään oo kovin hallittua. Hankitaan sitä mikä kiehtoo meitä ja siitä syntyy tietenkin joku kokonaisuus.

Mä en oikeesti ole kiinnostunut sisustukseen liittyvistä asioista kotonani, en ainakaan siitä onko joku IN tai OUT tai kuka niin päättää, mistä löytää just tällä hetkellä kuumimmat jutut tai mitä vois kokeilla. Sisustuslehdet jotka päätyy mun luettaviksi on aina vanhentuneita ja mä haen niistäkin lähinnä taideinspiksiä... joku väriyhdistelmä tai kuvakulma... En ymmärrä mitään trendeistä, enkä haluakaan ymmärtää. Oon esteetikko ja minimalisti, mutta harvoin tulee hankittua mitään siksi, että se jokin lähtökohtasesti sopii sisustukseen. Mä en henkilökohtasesti edes osaa eritellä sisustusta syömisestä, pukeutumisesta tai parisuhteesta silloin kun puhun itsestäni; kaikki ne on vaan ilmentymiä mieltymyksistä ja harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista sillä hetkellä. Eli kodista. Koti vaan ON. Oleellinen, mutta milloin missäkin, ja näyttää minulta. Kuten elämä. Mutta ilmeisesti se materia mitä senhetkisen kodin sisältä löytyy, on nimeltään sisustusta! Joten sisustetaan! Tunniste "sisustus" on kumminkin helpommin lähestyttävissä kuin toi mun edm teksti.

Pariisin aarre pääsi vihdoin seinälle.
Musta on kiehtovaa kuinka toi epäsymmetrinen, mystinen, sinänsä tarkoitukseton metalliesine näyttääkin noin täydelliseltä jos sitä ei tutki
tarkemmin. Vähän kuin me kaikki?


Nyt on takanreunus! Siihen tekee mieli asetella tavaroita.
Omaa grafiikkaa kehystettynä, sarvilyhdyt HUONE ett RUM,
metallipurkki saatu tuliaislahjana Dubaista muistaakseni vuonna 2004.


Mä raahasin loppukesällä pystyyn kuolleen pikkupuun olohuoneeseen...


Sen lähellä roikkuu aika ihku tuunattu vintagekynttelikkö, HUONE ett RUM.


Kirppikseltä löytyi viehättäviä pieniä lasipulloja jotka sisältöineen
koristaa nyt työhuonetta.



torstai 17. syyskuuta 2015

Uusia alkuja

Huhuu... Onko täällä enää ketään...? Muistaako kukaan mua...? Kääk. En syyllistä vierailijaa jos vastaus kumpaankin taipuu mieluummin siihen kieltävään suuntaan.

Katselin nolostuneena edellisen postauksen timestampia: melkein vuosi sitten! Huh huh. Miten mä kuvittelin että olisin jotakin raapustanut tämän vuoden puolella jossain välissä jonnekin... Sekin olis kyllä aika säälittävää, eletäänhän jo loppuvuotta. Nyt on todellinen tarve ryhdistäytyä.

Ensinnäkin mä olen tätänykyä yrittäjä, joten käyntikortista löytyvä blogiosoite voisi olla mieluiten silleen ihan aktiivinen niinku kans! Toisekseen aika tai sen ajan käyttö ei enää kelpaa tekosyyksi, koska tätä minä teen, tätä blogista tuttua maailmaa läpikäyn joka viikko, ja nyt ihan elääkseni vieläpä. Työhuoneella kuluu suurin osa arjesta ja läppäri on yleensä aina auki kuitenkin. Ja koska kotisivut on koodattu mutta toistaiseksi odottelevat sisältöä, mun olis varmasti hyvä edes jotain kautta kuopsuttaa sitä parin metrin multakerrosta yltäni pienemmäksi, mikäli mielin saada tekemisiäni päivänvaloon ja kiinnostuneiden näköpiiriin. Mulla on ollu suuri ikävä tänne, mutta se kynnys, se perhanan kuviteltu kynnys palata ja jatkaa on joskus pienemmissäkin asioissa ihan naurettavan taidokas lamaannuttaja.

Työpöytä pienessä helsinkiläiskaksiossa vaihtui siis työpöydäksi työtilassa jota ateljeeksikin voisi kutsua, ja päiväduunit muuttuivat astetta vakavammaksi yksin pakertamiseksi toiminimen muodossa. Ostin aviomieheni kanssa omakotitalon lisärakennuksineen Kirkkonummelta, ja tajusinpa että muutin sattumalta erään toisen bloggarin naapuriin! Hyvän maun omaava, tyylikäs ja varsin kuuluisakin Esmeralda rakentaa myöskin uutta elämää tuossa kivenheiton päässä. Ollaan muutettu samoihin aikoihin. Mä en tunne Essiä, enkä paljasta tarkempaa osoitettani tässä yhteydessä, mutta on mukavaa huomata että tässä sopessa on sitä jotain; täällä luonnon ympäröimänä mutta kuitenkin sivistyksen ulottuvilla on kaiketi jotenkin helpompaa toteuttaa itseään. Oma vertailukohta on toisaalta asiaa selittävä - mua ei varmaankaan vaan ole tarkotettu ahtaisiin tiloihin suurkaupunkiin, ei ainakaan siinä tilanteessa jossa halusin taiteesta itselleni ammatin ja toimeentulon. Tässä samalla tulee osaselitys hiljaiselolle. Talon etsiminen, asunnon myyminen, muutto ja tähän kaikkeen kulunut aika ja vaiva oli välillä tosi lannistavaa ja pelottavaakin. Muuton jälkeen kevät ja kesä kului enimmäkseen pihatöihin ja oman yrityksen käynnistämiseen liittyviin asioihin, ihan uusiin juttuihin sopeutumiseen. Ja vasta pikkuhiljaa mä koen alkavani toipua parhaan ystäväni menetyksestä, jos sellasesta nyt edes toivutaan. Edellisen ja tän postauksen välissä on ollut hyvin paljon ihan pelkkää pimeää.


Mutta. Jospa nyt. Jospa nyt taas. Aion jatkossakin kirjoitella kuvataiteilijan, käsityöläisen ja yrittäjän arjesta kuvallisen oheismatskun kera. Olenhan mä myös ensisijaisesti vaimo ja outolintu ja kissaäiti edelleen, joten veikkaan että joku tylsä ammatillisuus tai markkinointihenkisyys pysyttelee enimmäkseen siellä rivin välissä. Alkajaisiksi mua saa seurata vaikka Instagramissa - se on ollut tänä vuonna ainoa väylä jonka kautta oon jaksanu osoittaa edes joitain elonmerkkejä itestäni muille kuin välittömille läheisilleni. Ihan samoja asioita ja tuotteita mä oon tehnyt kuin ennenkin, mutta en vaan oo jaksanut julkistaa niitä. Toivottavasti jollain on vielä kiinnostusta tätä blogia kohtaan!

Terkkuja! Hengissä ollaan!


tiistai 23. syyskuuta 2014

Maker's Market mm-mmm.

Minäkin pääsin mukaan tällaseen ihkuun, styleen porukkaan - muutamat tekijät onkin varmaan monelle tuttuja jo blogimaailmasta. Tutustukaahan osoitteessa Maker's Market.


Laitoin itse myyntiin tekstitauluja, pari ovikylttiä ja yhden magneetin. Ne sopi sivuston lookiin ja lisäksi ne on mun tuotteista varmaankin ne helpoiten lähestyttävät. Näitä uutuuksia on nyt siis kaiken kansan iloksi saatavilla ainakin tuota kautta.

(Meillä on kotona maailman ihanimmat saastuneet, halkeilevat, hilseilevät ja kissojen kaaputtamat ikkunalaudat ja raamit! Kuvaisin näiden päällä kaiken...)















Maker's Marketin sisältöä saa jakaa! Vinkatkaa yhteisöä kanssaihmisillenne vaikkapa käsintehtyjen, uniikkien, tyylikkäiden ja kotimaisten lahjojen aarrearkkuna.

Facebookista MM (aika hyvät nimikirjaimet BTW!) löytyy tämän linkin alta.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Vähemmän glamouria arjessa - taiteilijan työvälineistä & inspiksestä

Tein joskus tuossa kesällä minikuvasarjan Facebookissa - valmistauduin aiemmassa postauksessa mainittuun Raaseporin näyttelyyn ja kuvasin samalla arkista, tylsähköä ja huvittavaakin, mutta kovin olennaista puolta taiteilijan työssä.

Työskentelyvälineet ja -materiaalit on yhtäältä täysin toissijaisia koko maalaustaiteen ja valmiiden teosten kannalta, toisaalta ne on välttämätön ja jatkuvasti läsnäoleva osa jokaista päivää. Valokuvaajaystävä mainitsi osuvasti siitä, kuinka valokuvaa kommentoidaan tekijälle usein välineistökantilta, "Sulla on varmasti hyvä kamera", siinä missä tuskin kukaan kehuu valmista maalausta sanoilla "Onpa sulla mahtavat siveltimet ja notkeat värit". Toki valokuva ja maalaus on kaks erilaista tapaa tarkastella tai tutkia maailmaa, ja niiden tarkoitusperät on toisenlaiset, varsinkin jos verrataan vaikkapa kaupallista valokuvaa ja täysin abstraktia maalausta, mutta näkemyksestä niissä molemmissa on kyse välineistä riippumatta. Valokuvaus taiteena ei kiinnosta mua henkilökohtasesti yhtään, joten oon vähän jäävi sanomaan tästä oikein mitään syvällisempää. (Mulla on kylläkin työn alla eräs kutkuttava projekti joka yhdistää nämä kaksi - kerron siitä piakkoin.)

Noh, eipä ne mun siveltimet tosiaan mitkään mahtavat ole! Notkeat väritkin monesti kuivuu purkkien pohjille. Työtiloilla ei niilläkään paljoa voi kehuskella.

Meillä ensinnäkin näyttää melkein aina tältä.


Liian läheltä katsottuna tältä.


Kotona työskentely - pienessä kodissa - on aika kamalaa.
Kirjotan vähän väliä viestin puolisolle, että anteeksi kun tuhosin taas koko olohuoneen ja jätin kaikki levälleen kun tuli kiire! tms.


Omasta mielestään ratkaisukeskeisistä apulaisista ei tosin ole pulaa.



Sitten ne mun mahtavat pro-tason työvälineet.
Halpispesusienen keksin vasta tänä vuonna: ihan loistava levityskeino vedellä jatketulle akryylille etenkin isoja pohjia aloittaessa.


Mun paletit on kierrätettyä kotitalousmuovia.


Ja mitä tekisimmekään ilman Ikeaa? Onkohan joku muu maalari keksinyt saman, vanhat leikkuulaudat? Kätevä toi kädensija.


Maalaaminen on mulle pääsääntöisesti sotkemista ja sotkun siivoamista, ja Prisman suihkepullo on yks tärkeimmistä tavaroista. Kerran lainasin omasta keittiöstäni tätä alunperin yrteille tarkotettua sumutinta ja tuhrin sen maaliin, joten se jäi sille tielleen.



Pensselit tarjoaa yleensä Biltema tai Bauhaus...


Ja koska tilat on rajalliset, joudun nöyryyttämään rakasta pianoanikin. :(
Tässä näkyykin ne kaksi maalausta joista on valmiit kuvat edellisessä jutussa.


Ilman muuta mun on tehtävä retkiä myös ihan oikeisiin taidetarvikeliikkeisiin. Vaikka tykkään lotrata vedellä ja vaikkapa kahvilla, ja oonpa maalannut parhaan työni vanhan, puretun lipaston takaseinään ja myynyt sen, tarvitsen tietysti myös joskus kunnon värejä ja muiden valmistamia pinkopohjia. Ullan FARBE Kaapelitehtaalla on yks näistä jälleenmyyjistä.


Tykkään käydä siellä erityisesti siks, että Ulla on hauska, välitön ja ihana - plus pääsen samalla vakoilemaan lahjakkaan kollegan työhuonetta ja keskeneräisiä akryylimaalauksia! Ja onhan Kaapeli sellanen oma pieni taiteilijamaailmansa. Oon itekin nuorena osallistunu siellä taidekursseille.

...

Taiteilijan työskentely alkaa ja sitä ylläpidetään kuitenkin ihan muualta kuin suunnilleen käyttökelpoisista välineistä. Tärkeimmät tarvikkeet käsien jälkeen on itse asiassa silmät ja ajattelu. Mulla henkilökohtasesti prosessointi ei lakkaa hetkeksikään. Paitsi valveilla, myös unessa ja puoliunessa pää tuottaa jatkuvasti ideoita sellasella vauhdilla tai intensiteetillä etten todellakaan ehdi saada konkreettisia maalauksia aikaan samassa tahdissa. En ainakaan nykyolosuhteissa (muut duunit, kunnollisen työtilan puute). Sinänsä onkin hyvä kelailla erilaisia pälkähdyksiä ajan kanssa ja sitten päättää, alkaako niitä toteuttaa käytännössä.

Mutta koska näitä ideoita syntyy taukoamatta, ihan rasittavuuteen saakka (mun silmissä on aina 'kehykset' päällä missä ikinä oonkin), on pakko käyttää erilaisia keinoja ettei mitkään ajatukset pääse karkaamaan ja unohtumaan. Ne on talletettava, muodossa tai toisessa, mutta siten, että niihin voi palata.

Sitä varten on onneks kalenterin välilehdet, puhelimen muistio ja nahkakantinen muistikirja.


Inspiroitua voi myös metron paskaisesta lattiasta. "Hmm, näyttää monotypialta!"


Yleensä mulle riittää että kirjotan nopeasti muutamalla sanalla ylös jotain mitä näen - bussimatkalla asfaltissa on tosi makea väriyhdistelmä (näppäilen sen äkkiä kännykkään: "alla harmaata, sitten beessi, päällimmäinen kerros halkeilee", koska en ehdi ottaa kuvaa).

Hyvin, hyvin usein mä näen telkkarissa yhtäkkiä jotain joka on pakko ottaa talteen. Puhelin on täynnä tällasia kuvia, jotka ei ulkopuolisille varmaan sanois yhtään mitään. Katson paljon rikosdokumentteja, joista nämäkin kuvat on. Tää ensimmäinen on jostain oikeudenkäynnistä jossa esiteltiin muistaakseni rikospaikkakuvia. Minä näin tossa idean maalaukselle. :P


Naisen ilme ei oo imartelevin mutta toi taulu tuolla takana piti painaa mieleen!


Puita. 


Ja sitten on näitäkin, joita oon näppässyt joskus eikä ne sano enää mulle itellenikään yhtään mitään, koska en muista mitä oon mukamas nähnyt. Sekin on aika huvittavaa.


Toisinaan mä söherrän Paintillä tai PhotoShopilla joitain asetteluja ja kokeilen värejä, jos en oo jostakin ideastani ihan varma. Koneella työskentely on muutenkin iso osa maalaamista: kerään valtavaa kuvapankkia jota pläräilemällä pääsen yleensä alkuun, ellei muuta materiaalia ole. Mulla on kuvia muiden maalauksista joista oon syystä tai toisesta pitänyt ja yritän tutkailla miksi; kuvia väreistä, kasvoista, puista, eläimistä, talojen halkeilevista seinistä, melkein mistä vaan. Tasesti käyn niitäkin läpi ja poistan sellasia, joissa en näe enää mitään tai jotka oon jo käyttänyt.


Sitten on tietenkin aikakauslehdet sekä taidekirjat ja -lehdet.


Niitä selatessa mä oon kyllä yleensä jo todella epätoivoinen. Monesti noita muita talteen laitettuja ideoita on jo niin paljon ennestään, että keksin jotain. Silti kerään jatkuvasti lisää taidekirjallisuutta. Oon kyllä vähän huono sivistämään itseäni niiden kautta - mä katselen vaan kuvia ja analysoin niitä. Leikkelen sanomalehdistä satunnaisia kuvia ja niitä tursuilee kalenterin välistä ja kertyy taidetarvikelaatikkoihin. Niidenkin kerääminen on niin arkista hommaa, että unohtaisin kaiken näkemäni ellen hamstrais niitä johonkin kosketeltavaan muotoon.

Mä pyrin tekemään taidetta, josta itse pitäisin, jota voisin ostaa. Mulla ei ole mitään sanottavaa oman taiteen kautta, ei mitään tiedostettuja viestejä tai sanomaa, en sovella mitään sääntöjä enkä tunne edes värioppia tai kultasta leikkausta kovin hyvin. Mä vaan teen. Mun aivot kertoo mulle mitä mun pitää tehdä ja sit mä teen sen. Tuli viime viikolla puhetta taiteilijaystävän kanssa siitä, kuinka se oli tehnyt paheksutun 'kardinaalivirheen' kaatamalla märän öljyvärin päälle akryyliä jotta sais aikaan makean halkeilemisen. Kyseinen ystävä on kuitenkin siinä samanlainen kuin minä, että lopputulos on sille oikeaoppisuutta tärkeämpää. Halkeilu näytti pirun hyvältä. Mulla ei oo mitään sääntöjä. On toki asioita, joita ei kannata tehdä, koska se on epäkäytännöllistä tai pilaa jonkun pinnan vaikkapa. Muilla tavoin mä sitten todennäköisesti häpäisenkin kaikkia klassisen maalaustaiteen tai grafiikantekemisen lakeja - mutta varmasti hyvin suurelta osin ihan viattomasti siksi, etten mä edes tunne niitä.

Mut kaiken tän vuoksi mun toinen nimeni varmaankin on Sekatekniikka. Kaiken pitää olla sallittua, ja eräänlaista leikkiähän tää on. Sallittua mutta hallittua leikkiä. Mä en koskaan itekään tiedä, mihin päädyn. Olis taatusti kätevämpää työskennellä jos olis tiedossa joku kaava tai sääntö jonka kautta sais tietynlaisen taiteellisen vaikutelman aikaan nopeammin, jos sellasta haluais, mutta en mä tiedä, musta on paljon mielenkiintosempaa sotkea, kokeilla, mokailla ja sitten manipuloida sitä kaaosta, oppia ennemmin kantapään kautta että "ooooho, ou nou, olispa tässä Ctrl+Z" kuin kuulla joltain toiselta "älä koskaan tee näin". On siistimpää uskaltaa, koska mahdolliset virheetkin voi aina korjata, päälle voi aina maalata, ja samaan aikaan siinä hötäkässä voi vahingossa syntyä jotain mitä ei osannu ollenkaan kuvitella.

Näissäkin mä esimerkiks törkeästi piirsin hiilellä kankaalle, sitten levitin sitä märällä siveltimellä ympäriinsä ja leimasinkin päälle. Enkä käyttäny edes fiksatiivia koska mun mielestä se ei toimi ollenkaan.


Nuorempana oli suuri häpeä ja nolo tunnustus kertoa, ettei oo päässyt taidekouluun eikä oo valmistunut mistään. Viimeksi Taiteiden yössä eräs taulunkatsoja kysyi, mistä oppilaitoksesta mä olen valmistunut, ja nykyisin voin nolostelematta todeta: "En mistään, oon itseoppinut, tai ei-oppinut". Nuoret, alottelevat taiteilijat tai harrastajamaalarit stressaa samaa asiaa, kun vaikkapa täyttävät hakemuksia yhdistyksiin tai haluavat osallistua näyttelyihin. Niillekin mä sanon rohkasevasti, ettei sillä oo mitään merkitystä, alotat jostain ja voit päästä ihan minne vaan valmistumatta mistään virallisesti. Taiteiden yön taulunkatsoja uskalsi sitten kertoa, että itsekin maalaa, vaikka ei tiedä siitä vielä kauheasti mitään, mutta se on niin mukavaa.

Että en mä tiedä miksi mä maalaan, millä mä maalaan tai mitä siitä tulee. Mun on vaan vaikea keksiä mitään mukavampaa ja tyydyttävämpää kuin luovat kokeilut. Ja samaan aikaan maalaaminen on mulle pakollista; ei mulla ole vaihtoehtoa. Taiteilijaksi ei valmistuta, sellaseksi synnytään ja päädytään.


Inspiroivaa alkuviikkoa kaikille ja sotkemisiin,